New Musical Express (NME) on brittiläinen musiikkilehti, jota on julkaistu vuodesta 1949 lähtien. Se käsittelee pääasiassa rock-, alternative- ja indie-musiikkia. NME oli ensimmäinen brittiläinen lehti, joka julkaisi single-listoja ja 1970-luvulla se nousi Britannian myydyimmäksi musiikkijulkaisuksi. 1970-luvulla lehteen liitettiin vahvasti tosiasioita ja sepitteitä yhdistelevä, omakohtaisia kokemuksia korostava gonzo-journalismi. New Musical Express aloitti sanomalehtenä ja muuttui asteittain 1980- ja 90-lukujen aikana aikakauslehdeksi.
Monien muiden aikakauslehtien tapaan NME:n levikki on tippunut pitkällä aikavälillä paljon. Suurimmillaan sen levikki oli yli 300 000, kun vuonna 2014 se oli enää yli 15 000. Jatkuvan huonon myynnin seurauksena lehdestä tuli ilmaisjulkaisu syyskuussa 2015. Vaikka lehti on monissa paikoissa ilmaisjakelussa, se on myös tilattavissa sekä Britannian sisällä että ulkomaille. Tilauksen hinta kattaa postitus- ja käsittelykulut.
NME:n pääkonttori sijtisee Southwarkissa, Lontoossa. Päätoimittaja on Mike Williams, joka korvasi tehtävässä Krissi Mursionin vuonna 2012.
Julkaisun online-versio NME.com perustettiin vuonna 1996. Siitä tuli maailman suurin itsenäinen musiikkisivusto yli seitsemällä miljoonalla kuukausittaisella kävijällään.
NME:n historiaa
Lehti perustettiin vuonna 1949, kun lontoolainen musiikkipromoottori Maurice Kinn osti Accordion Times and Musical Express -lehden tuhannella punnalla vain 15 minuuttia ennen kuin se oli tarkoitus sulkea virallisesti. Lehti käynnistettiin uudelleen nimellä New Musical Express. Alunperin lehti ilmestyi tabloid-kokoisena sanomalehtenä.
Marraskuussa 1952 lehti otti mallia yhdysvaltalaiselta Billboard-lehdestä ja julkaisi ensimmäinen Britannian singlelistan 12 myydyimmästä singlestä. Listan ykkönen oli Al Martinon "Here in My Heart".
1960-luvulla lehti tunnettiin brittiläisten yhtyeiden puolustajana. Sen levikki oli korkeimmillaan Andy Grayn päätoimittajakaudella, jolloin se kohosi yli 300 000 kappaleeseen. Tuolloin lehden kannessa esiintyivät usein The Beatles ja The Rolling Stones. Nämä ja lukuisat muut artistit esiintyivät myös NME:n järjestämässä konsertti-gaalassa, jossa palkittiin suosituimpia artisteja lehden lukijaäänestyksien perusteella. Gaaloja järjestettiin vuosina 1959-1972 ja ne esitettiin televisiossa muutaman viikon kuluttua tapahtuneesta. 1960-luvun loppupuolella lehti näki psykedeelisen musiikin nousun ja brittiläisten yhtyeiden valta-aseman jatkumisen.
1970-luvun alkuun mennessä New Musical Express oli menettänyt markkina-asemiaan Melody Maker -viikkolehdelle ja sen omistaja IPC oli jo lähellä sulkea lehden. Alan Smithistä tuli lehden päätoimittaja ja IPC antoi hänelle lyhyen aikaa kääntää levikki nousuun. Smith palkkasi lehteen useita underground-toimittajia ja siitä tuli nopeasti portti kapinallisempaan maailmaan. Ensin tuli glam rock, sitten punk, ja lehdestä muodostui nuorison yhteydenpitopaikka kulttuurisessa vallankumouksessa.
Smithin jättäessä tehtävänsä Nick Loganille lehteä myytiin lähes 300 000 kopiota viikoittain ja se karisti kaikki kilpailevat viikkolehdet kannoiltaan. NME:llä oli parhaat kijoittajat ja kuvaajat, paras ulkoasu, tyylitajuinen huumori ja siinä oli todellisen seikkailun tuntua. Punkin aikana lehdestä tuli poliittisesti avoimempi.
1980-luvulla NME:stä tuli Britannian tärkein musiikkijulkaisu. Se julkaisi useita vaikutusvaltaisia äänitteitä C-kasetilla, jotka olivat tilaajien saatavilla postimyynnissä. Kaseteilla esiintyivät monet tulevaisuuden bändit sekä jo tunnettuja artisteja. Lehti vastasi Thatcherin aikakauteen kannattamalla sosialistisia liikkeitä, kuten Red Wegdeä, sekä haastattelemalla vasemmistolaisia poliitikkoja. Lehden myynti kuitenkin laski ja se ajautui jälleen lähelle sulkemista. Osa toimittajista halusi kirjoittaa Britanniassa verrattain uudesta genrestä, hip hopista, kun osa halusi pysytellä rockissa. Suunnan puuttuminen näkyi myös lehden lukijamäärissä.
1980-luvun loppupuolella mukaan tulleet uudet kirjoittajat antoivat lehdelle uuden suunnan, joka toi mukanaan taloudellista menestystä. Madchester-skene alkoi olla kuolemassa ja NME alkoi kirjoittamaan uusista bändeistä, jotka tulivat Yhdysvalloista, pääosin Seattlesta. Ne tulivat muodostamaan uuden liikkeen, jota kutsuttiin grungeksi. Suosituimpia bändejä olivar Nirvana ja Pearl Jam. Vaikka 1990-luvun alkupuoli oli amerikkalaisten bändien dominointia, NME ei jättänyt brittiläisiä bändejä huomiotta. Brittiläisistä artisteista lehdessä saivat 90-luvulla palstatilaa muiden muassa Suede ja Morrissey.
Kurt Cobainin kuoleman jälkeen 1994 seurasi isoja muutoksia myös brittiläisessä musiikissa. Grungen korvasi brittipoppi, johon olivat vaikuttaneet brittiläinen musiikki ja 1960-luvun brittikulttuuri. Brittipoppi-termin keksi NME. Brittipoppi alkoi täyttämään grungen jättämää musiikillista ja kulttuurista tyhjiötä bändeillä, kuten Blur ja Oasis. Siitä tuli nopeasti hallitseva musiikkigenre, joka kuitenkin poltti itsensä loppuun muutamassa vuodessa. NME oli jälleen ilman suuntaa, eivätkä pyrkimykset omaksua 1990-luvun lopun DJ-kulttuuria olleet onnistuneita. Lehden myynti laski milleniumin kynnyksellä alimmilleen.
Vuodesta 1998 lehti painettiin sanomalehtipaperin sijasta kiiltäväkantiselle paperille ja tabloid-muotoon. Samalla lehden päätoimittajaksi tuli 26-vuotias Melody Makerin entinen toimittaja Ben Knowles ja lehdet yhdistettiin. Musiikkilehtien markkinat kutistuivat ja monet NME:n kilpailijoista lakkautettiin.
2000-luvun alussa New Musical Express pyrki laajentamaan kattavuuttaan hip-hoppiin, elektroniseen musiikkiin ja R&B:hen, mutta sekä levikki että lukijamäärät jatkoivat tippumistaan.
Heinäkuussa 2015 NME:stä tuli ilmaisjulkaisu. Ensimmäisen ilmaisen julkaisun kannessa oli Rihanna ja sen painos oli 300 000 kappaletta. Uusi ilmainen NME käsittelee musiikin ohelle myös elokuvia, videopelejä ja muotia.
Katso myös:
