DownBeat

Haluatko pysyä ajan tasalla jazzin, bluesin ja muiden uusimmissa trendeissä ja uutisissa? Siinä tapauksessa DownBeat on lehti juuri sinulle!

DownBeat-lehden tilaajana saat kuukausittaisen annoksen syvällisiä haastatteluja, albumi- ja keikka-arvosteluja ja uutisia, jotka ovat alan asiantuntijoiden ja sisäpiiriläisten kirjoittamia.

DownBeat on oppaasi musiikin menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Ei saatavilla*

* Valitettavasti meillä ei tällä hetkellä ole voimassa olevaa tarjousta tästä lehdestä. Ole hyvä ja tutustu muihin loistaviin lehtitarjouksiin alla. :)

Osastot: , Avainsanat tuotteelle , , ,

Saattaisit pitää näistä lehtitarjouksista

DownBeat (kirjoitusasu joskus myös erikseen Down Beat) on yhdysvaltalainen aikakauslehti, joka on omistautunut "jazzille, bluesille ja enemmän". Viimeisellä sanalla tarkoitetaan, että tämä musiikkilehti on laajentunut viime vuosina kattamaan myös jazz-maailman ulkopuolista musiikkia. Lehti perustettiin Chicagossa vuonna 1934. Se on saanut nimensä "beat onesta", joka tarkoittaa ensimmäistä lyöntiä musiikissa.

DownBeat julkaisee vuosittain sekä lukijoilla että kriitikoilla teetettyjä kyselytutkimuksia erilaisista kategorioista. The DownBeat Jazz Hall of Fame sisältää voittajat sekä lukijoiden että kriitikoiden äänestyksistä. Lukijakyselyn tulokset julkaistaan joulukuun numerossa ja kriitikoiden tulokset elokuun numerossa.

Tunnettuja DownBeat-lehden sisältöjä ovat arvostelut, jossa jazz-kriitikot arvostelevat uusimpia äänitteitä, vintage-äänitteitä ja kirjoja asteikolla 1-5, yksittäisiä muusikoita ja musiikin muotoja käsittelevät artikkelit, sekä kuuluisa Blindfold-kolumni, jossa muusikot kuuntelevat muiden artistien äänityksiä yrittäen arvata ketä he ovat ja arvostelemalla niitä.

Huhtikuusta 1979 lähtien DownBeat on ilmestynyt kuukausittain.

Lehden historiaa

On olemassa monia teitä jazziin, kuten fanien kokoelmat osoittavat. Mutta monille heistä – joiden ikä voi olla mitä tahansa vuoden 10 ja 80 välillä – on tie päällystetty DownBeat-lehden numeroilla.

Vuosikymmenten ajan se on ohjannut, suositellut, kritisoinut, kehunut, tuominnut, puolustanut ja kunnioittanut 2000-luvun dynaamisinta amerikkalaista musiikkia. Miljoonat ovat päätyneet tiettyyn levytykseen tai artistiin DownBeat-lehdessä julkaistun arvostelun, uutisen tai profiilin perusteella. Se on muotoillut nuorten makuja ja haastanut herätysta kaivanneita vanhempia. Jo 1930-luvulla, ennen kuin tärkeitä jazz-kirjoja oli kirjoitettu, DownBeat keräsi rungon 1930-lukua edeltävälle jazz-historialle. Se ilmestyi ensin kuukausittain, sitten kahdesti kuussa. Siitä tuli swing-aikakauden päiväkirja, joka seurasi muusikon näkökulmasta lukuisien musiikkityylien kehitystä, mukaan lukien bop, pop, rock, freedom, fuusio ja uusklassinen musiikki.

Albert J. Lipschultz ei ollut kokopäiväinen muusikko, eikä myöskään journalisti. Hän ei ollut kiinnostunut johtamaan bändiä, hankkimaan valtaa tai vaikuttamaan maailman asioihin. Hänellä oli vain yksi kiinnostuksen kohde: myydä vakuutuksia. Saatuaan potkut saksofonistina ensimmäisen maailmansodan aikana, hän alkoi etsimään parempia mahdollisuuksia. Pian hän löysi ammatin, jossa pystyi hyödyntämään kontaktejaan musiikissa. Hän alkoi myydä vakuutuksia ammattimusiikoille Chicagossa.

1930-luvun alussa Lipschultz näki mahdollisuuden, josta hyötyisivät sekä hän itse että hänen asiakkaansa: oli tarpeen luoda sanomalehti muusikoille. Kesällä 1934 hän hankki pienen toimiston ja ryhtyi julkaisijaksi. Lehden nimeksi tuli DownBeat ja sen ensimmäistä 8-sivuista numeroa myytiin 10 sentin hintaan. Liiketoimintajohtajaksi tuli Adolph Bessman ja lehteen palkattiin kolme muuta toimittajaa. Heistä vain Glenn Burrs jäi lehteen pidemmäksi aikaa.

Toisessa numerossaan DownBeat alkoi listaamaan Chicagon alueella soittavien orkesterien muusikoita. Satojen unohdettujen nimien joukosta ilmestyi muutamia yllätyksiä: Gene Krupa, Jess Stacey, Woody Herman ja Jerry Arlen, jotka kaikki olivat vielä suhteellisen tuntemattomia.

Jazz ei ollut vielä keskeisessä asemalla amerikkalaisessa populaarimusiikissa. Se oli edelleen marginaalisoitunut ja undergroundia, piilossa niiden bändien takana, joiden musiikin tahdissa koko maa tanssi. Valtamediassa käsiteltiin harvoin jazzia. Kun Fortune julkaisi vuonna 1933 ison jazz-artikkelin, jossa käsiteltiin Benny Goodmania, Duke Ellingtonia ja muita, se oli hyvin harvinaista. Lipschultz oli myyntimies, jonka mielestä väittely oli huonoa bisnestä. DownBeat ei julkaissut arvosteluja, musiikkianalyysejä tai kritiikkiä – lehden olemassaolon tarkoitus oli hyvä tahto, ei provokaatio.

Vuonna 1934 Lipschultz sai yllättävän puhelun muusikoiden ammattiyhdistyksen johtaja James Petrillolta, joka oli nähnyt DownBeatin ensimmäisiä numeroita. Hänellä ei oletettavasti ollut mielipidettä lehden sisällöstä, vaan hän oli huolissaan imperiumia rakentelevasta Lipschultzista. "Voit myydä muusikoille vakuutuksia tai myydä heille aikakauslehtiä. Mutta et voi tehdä molempia", Petrillon raportoidaan sanoneen. Lipschultz ymmärsi tilanteen heti ja myi lehden 1 500 dollarilla Burrsille.

Tammikuuhun 1935 mennessä kaikki alkuperäiset toimittajat olivat lähteneet ja lehti alkoi julkaisemaan levyarvosteluja. Yksi ensimmäisistä oli Warren Schollin ylistys Duke Ellingtonin kappaleesta Solitude. Burrs otti virallisesti päätoimittajan tehtävät ja palkkasi nuoren Carl Lynn Consin yhtiökumppanikseen. Burrs oli luonnollinen myyntimies, mikä tarkoitti lehdelle mainostuloja. Cons teki lehden sivuista kiinnostavia.

Vuosina 1935-36 DownBeat teki tiukan käännöksen. Pikku-uutisia sisältävästä juorulehdestä kasvoi luotettava kansallinen jazz-julkaisu. Eikä sen ajoitus olisi voinut olla parempi.

1930-luvun puolivälissä populaarimusiikissa nähtiin paljon tuoreita kasvoja, eikä niiden määränpää ollut aluksi selkeä. Mustaihoisilta bändien keulahahmoilta, kuten Fletcher Henderson, Duke Ellington, Chick Webb ja Bennie Moten, oli evätty pääsy hienoihin hotelleihin ja kaupallisten valkoisten bändien isoihin rahoihin. Toisaalta niillä ei ollut kaupallisuuden asettamia rajoituksia. Tuloksena syntyi Amerikan luovinta big band -musiikkia, ja oli enää vain ajan kysymys, milloin jazz löisi itsensä läpi valtavirrassa. Tarvittiin vain joku, joka voisi laittaa sen liikkeelle. Ajasta johtuen hänen piti olla valkoinen, mutta myös mestarillinen virtuoosi ja erinomainen jazz-muusikko, joka ymmärtäisi myös musiikkiteollisuuden liiketoimintaa.

Vuonna 1935 New Yorkissa oli sellainen mies, Benny Goodman. DownBeat asettui hänen taakseen ja Goodmanista tuli kansallinen sensaatio. Goodmanista kertovat tarinat täyttivät lehden numeroita. Swing oli muusikoiden musiikkia ja DownBeat muusikoiden lehti. Samalla kun swing-musiikin aalto pyyhkäisi Yhdysvaltain läpi, DownBeat kasvoi.

Monet toimittajat, jotka jonain päivänä tulisivat olemaan yksiä merkittävimmistä jazz-toimittajista, kirjoittivat DownBeatiin jo 1935. Lehteen kirjoittivat muun muassa John Hammond, Helen Oakley, Marshall Stearns, Leonard Feather ja Stanley Dance. Swingin aikakausi oli alkamassa. Maailma oli jaettu heihin, jotka pitivät jazzista ja tiesivät mikä on hyvää sekä muihin. "Vain pieni vähemmistö todella tietää, mistä jazzissa on kysymys", Feather kirjoitti tuolloin.

Samalla kun DownBeatin auktoriteetti kasvoi, päätoimittajat alkoivat tunnistaa lukijakyselyiden julkisuusarvon. Ensimmäiset kyselylomakkeet painettiin vuonna 1936. DownBeat määritteli kategorioiksi swing- ja sweet-bändit, joista jälkimmäinen lopetettiin vuonna 1946.

Tutustu myös lehden verkkosivuihin.

Ilmestyy

12 numeroa vuodessa

Julkaisija

Maher Publications

Päätoimittaja

Bobby Reed

Ensimmäinen numero

1934

ISSN

0012-5768

Maa

Yhdysvallat

Kieli

englanti

linkedin facebook pinterest youtube rss twitter instagram facebook-blank rss-blank linkedin-blank pinterest youtube twitter instagram